Liitupölyä

Liidut pölyttyvät edelleen

noreply@blogger.com (sepeteus) — Tue, 29 Jan 2008 15:03:00 +0000

Liidut jäivät pölyttymään yöpöydän viereen. En saanut tätäkään McCourtia luettua. Jokin tässä tökkii taas pahan kerran. Ehkä se on tuo lauseitten monimutkaisuus ja töksähtely. "Siellä istuttiin puoliympyrässä vastapäätä Henryä, joka raapusti kaiken aikaa muistikirjaansa ja nyökkäili aika ajoin."- Ajatus tästä käy ilmi mutta minun lukutyylilleni tämä on tervanjuontia. Onko vika käännöksessä?
Seppo

Liitupölyä lomallakin

noreply@blogger.com (hanna s) — Sun, 06 Jan 2008 20:08:00 +0000

Minäkin tartuin kirjaan lomalla. Enpä tiedä, onko Liitupölyä juuri parasta lomalukemista, kun yrittää vimmaisesti päästä irti kouluarjesta. Päätin kuitenkin lukea kirjan ja vielä alkuperäiskielellä ja se olikin oiva päätös. Kieli on mielestäni oikein herkullista. Tarina lähtee alun tahmeuden jälkeen eteenpäin ja vaikka ajoittain vähän junnaakin paikoillaan, on kirja ollut ihan miellyttävä lukukokemus. Kuten moni muukin lukija on jo todennut, ei tämä teos yllä aivan samaan kuin kirjailijan aiemmat omaelämänkerralliset romaanit.

Joku täällä jo ihmettelikin sitä, miten ihmeessä McCourt oikein saa tavoitteet opetuksessaan täytettyä, jos tunnit ovat vain kertomuksia opettajan omasta elämästä. Me suomalaiset opettajat saamme toteuttaa täällä opetussuunnitelmaa varsin vapaasti ja silti tavoitteisiin pääsemme ainakin kohtuullisen hyvin. Amerikkalaiset kollegamme ovat tietääkseni kovasti tarkkailun alla. Olen amerikkalaisessa koulussa opettajana olevalta ystävältäni kuullut, että rehtorit mm. tekevät pistotarkastuksia luokkiin ja vaativat joka viikon aluksi tarkat tuntisuunnitelmat nähtäväksi etukäteen. Eipä taida olla opettajan ammattitaidon arvostus aivan samaa luokkaa kuin meillä täällä. Sama viesti välittyy kyllä mielestäni myös Liitupölyä-kirjassa. McCourt itse mielestäni kokee epäonnistumisia juuri siinä, ettei saa pidettyä "oikeanlaisia oppitunteja". Hän tietää, että saa kontaktin oppilaisiin tarinoidensa kautta, mutta opetuksen sisällön ulkoapäin määrätyt tavoitteet eivät täyty. Tämä häiritsee ainakin nuorta Frankia ja on kaiketi syynä myös muutamaan työsuhteen loppumiseen.

Erikoisia ovat myös McCourtin kuvaukset vanhempien kohtaamisesta. Onneksi oma työarki ei ole tuollaista vaikka kyllä toki samaistumisen paikkojakin löytyy.

Liitupölystä

noreply@blogger.com (Leena) — Wed, 02 Jan 2008 07:35:00 +0000

Joululoman aikana sain vihdoin viimein luettua Liitupölyn. Luin ja viihdyin - yllätyksekseni lopulta suorastaan ahmaisin yöpöydälläni pölyyntyneen kirjan kahdessa päivässä. McCourt kirjoittaa lämpimästi ja pitää oppilaistaan, kaikesta opettamisen vaivasta huolimatta. Sellaista tekstiä on mukava lukea. Yläkoulun äidinkielen ja kirjallisuuden opettajalle tekstistä löytyi myös monta samaistumiskohtaa.

Siitä kuitenkin huolestuin, että McCourt näki itsensä niin vahvasti oppilaiden "liittolaisena" ja nimenomaan näiden vanhempia vastaan. En voi millään uskoa, että tämänkaltainen näkemys voisi nykypäivänä (suomalaisessa) koulumaailmassa toimia! Lasten kasvatushan on yhteistyötä kodin kanssa! Olisin myös itse äitinä äärimmäisen loukkaantunut ja kokisin hyvin negatiivisena, mikäli omien lasteni opettajat ajattelisivat McCourtin tavoin.

Kaikkea sitä keksitäänkin

noreply@blogger.com (Teresia) — Fri, 28 Dec 2007 21:18:00 +0000

Tällaisia hauskoja kirjallisuusaiheisia tuoleja oli rakenneltu Yhdysvalloissa.

Niitä myytiin Concordin kirjaston lastenosaston kirjavalikoiman monipuolistamiseksi.

Ehkäpä kirjallisuudenopetukseenkin tulisi vähemmän liitupölyn makua, jota mielestäni kirja tarjosi aivan hulvattoman hauskalla tavalla. Opettajan haahuilu oli kerrassaan mukaansatampaavaa! Nauroin ihan kippurassa.

Opettajan ammatillisesta kasvusta

noreply@blogger.com (piariitta) — Sun, 16 Dec 2007 08:35:00 +0000

Pitkin syksyä silloin tällöin kirjastossa käydessäni yritin saada käsiini tätä McCourtin kirjaa. Viimein muutamia viikkoja sitten sain sen vihdoin lainatuksi. Lukuinnokkuuteni oli kuitenkin tahmeaa. Luulin, että se johtuu omasta keskittymättömyydestäni, koska en päässyt lukukokemuksessani imuun. Mutta muillakin on siis samanlaisia lukukokemuksia. Kahlasin kirjan läpi. Loppua kohti se parani. Mietin, millainen opettaja on kyseessä? Olenko minä tällainen? Miksi en ole? Ja miten minä opetan? Tai millainen on minun oppimiskäsitykseni?

Opetan alaluokilla ja lukemaan oppiminen on oppilaista hyvin innostavaa eikä vastaväitteitä juuri tule. Lisäksi luokanopettajana opetan kaikkia aineita. En siis vain esimerkiksi äidinkieltä yläkoulussa. En voi siis sanoa, että kirjan tapahtumat olivat liian lähellä omaa työtäni. Päin vastoin. Ne eivät ehkä koskettaneet minua juuri lainkaan. Mietin myös mikä merkitys opetussuunnitelmalla on? Jos opetuksen antaisi vapaasti virrata niin kuin McCourt kirjassaan esittää, miten pääsisin tavoitteeseen? En ole ollenkaan niin luova ja avoin suhteessa opetukseeni kuin McCourt on. Ehkä minulla olisi kuitenkin vielä varaa ottaa vastaan enemmän luokkatilanteessa ja elää hetken mukaan. Minun opettajana täytyy tietää suunta ja tavoite, keinot voivat olla erilaiset.

Kirjan loppupuolella kysymykset äidinkielen luovan kirjoittamisen arvioinnista herättivät minutkin ajattelemaan arvioinnin merkitykstä, onhan tämän kirjallisuuskeskustelun jälkeen tarkoitukseni miettiä oppilaiden jouluista välitiedotetta. Voin kertoa, että itselläni kohta "Lukee lastenkirjoja" on vaikea arvioida. Riittääkö se, että on kuunnellut muiden esityksiä ja kaivanut ehkä yhden kirjan nenänsä alle , mutta muutoin ehkä ajatellut itsekseen omaa elämäänsä ja suhteuttanut näin kirjojen kokemuksia oman elämänsä tarinaan? Vai arvioinko vain luettujen kirjojen määrää?

Pia-Riitta

lopultakin kirjoittamassa

noreply@blogger.com (jaanah) — Mon, 08 Oct 2007 07:26:00 +0000

Jo Heinolassa kuulin jonkun sanovan, että Liitupölyä-kirja oli jäänyt kesken. Minulle kävi samoin. Aloitin sen ja teksti vaikutti ihan kiinnostavalta. Siinä on monia upeita kohtia, esim. poissaoloselityksistä. Se on kuitenkin liian lähellä jokapäiväistä arkea. Luen kirjoja illalla saadakseni uusia virikkeitä ja irtaantuakseni työstä. Siihen Liitupölyä ei käy. kirjana se on hyvä.

Kirjallisuuskeskustelua ja liitupölyä

noreply@blogger.com (Anne O) — Tue, 18 Sep 2007 19:01:00 +0000

Hei,
Nyt, kun liitupöly työssä on jo saanut sormen päät halkeilemaan kuivuudesta, ymmärrän kirjallisuuskeskustelun syvemmän merkityksen!
Aloitin Liitupölyn vasta pari viikkoa sitten, alku oli riemastuttava ja olin aivan samaa mieltä Jari Tervon kanssa siitä, että kun ei itketä, niin naurattaa ja toisin päin!
Jossain välissä, kun olin jo ehtinyt vinkata kirjaa monille ystävilleni, kauhu iski. Kirjahan jäi jauhamaan paikoilleen ja minusta tuntui, että höh, mikä tämä juttu oikein on. Ukkohan on oikea nuhjake! Ajattelin, että vika on minussa, mutta nyt huomaan, että teillä on ollut samanmoisia kokemuksia. Onneksi jatkoin lukemista.
Kirja jämäköityy loppua kohden ja McCourtin sanoma selkiytyy, joten kahlatkaa vaan viimeiseen sivuun saakka. Tarinan kerrontaa ja oman itsen peilaamista, mutta Liitupöly on mielestäni kaunis kasvutarina McCourtin elämästä ja oman opettajuuden löytymisestä.
Sivun 269 yläosassa Frank McCourt kokee yhden tähtihetkistänsä opettajana. Luulen, että kaikki me tiedämme tuon hetken riemun.

Anne O.

Pölyä...

noreply@blogger.com (Teresia) — Tue, 18 Sep 2007 17:36:00 +0000

Minulle kävi myös niin, että alku oli kivaa ja oli mukava lukea (epäonnistujan) opettajakokemuksista. Mutta pikkuhiljaa se kävi aika tylsäksi, joten Liitupölyä pölyttyy toistaiseksi yöpöytäni alla. Jos kirja sieltä vielä nousee käsiini, se voi olla teidän innostavien viestien ansiota...

Kokeilen onneani niin kuin Frank

noreply@blogger.com (Liisa) — Tue, 18 Sep 2007 15:28:00 +0000

Olin hurmaantunut Seitsemännen portaan enkelistä ja pidin siedettävänä Amerikan ihmemaata ("ihan kiva"). Liitupöly on vähän siltä väliltä. Aluksi pidin kirjasta kovasti ja ahmin. Jossain vaiheessa alkoi tuntua, että Frank McC on omaksunut amerikkalaisen kirjoitustavan huonoja puolia, ei niitä parhaita. Tuli mieleen Valittujen Palojen "Minä olen Jussin" -maksa -jutut. Eli liika henkilöllistäminen, jos ymmärrätte, mitä tarkoitan. Tietenkin ihmiset ja heidän tarinansa ovat kiinnostavia, niistähän kirjat tehdään. Jotenkin vain kirjassa oli liian paljon tavallaan liian samanlaisia juttuja oppilaista. Olisin itse asiassa ollut kiinnostuneempi lukemaan enemmän itse kirjailijan elämästä. Mutta ehkä hän säästelee omaa tarinaansa seuraavaan kirjaan. Kaikestä murinasta huolimatta plussan puolella oli lukukokemus.

Jauhamista

noreply@blogger.com (Virpi) — Mon, 10 Sep 2007 10:58:00 +0000

Minustakin alun erittäin hauskojen opettamiskokemusten jälkeen tarina alkaa junnata paikallaan. Aluksi naureskelin opettajan huomioille siitä, mitä tunnilla saattaa tapahtua. Tunnistan itseni samanlaiseksi tarinankertojaksi, varsinkin silloin, kun normaali työskentely alkaa tympiä.

Kun kirjailijan esittelemät tunnit vyöryvät ohi tajuntani aika samanoloisina, huomaan välttäväni kirjan esilleottamista. Huomaan olevani kuin opettamani oppilaat, jotka eivät saa kirjaa luettua loppuun. Enköhän tästä taas piristy! Terveisin Virpi Kangaspunta

Oman elämänsä ajelehtija?

noreply@blogger.com (Pia) — Mon, 10 Sep 2007 07:00:00 +0000

Olen samaa mieltä TildaK:n kanssa siitä, että tarina vaikuttaa uskottavalta. Mielestäni se tähänastisen lukemisen peruteella on kuitenkin kovin ankea. Tuntuu, että asiat vain tapahtuvat päähenkilölle eikä hänellä ole voimaa/kiinnostusta yrittää vaikuttaa niihin. Onko opettaminen muka oikeasti noin mahdotonta? Miksi kaikki asiat pitää peilata omaan taustaan (irlantilaisuus/katolisuus)? Uskon, että tämä teos on hyvää ja hyvin tehtyä kirjallisuutta, mutta siinä on myös vähän jauhamisen/ jankkaamisen makua. Tanhutaan edestakaisin eikä päästä puusta pitkään...(Anteeksi, Frank McCourt...)

noreply@blogger.com (TildaK) — Thu, 06 Sep 2007 12:42:00 +0000

Harmaana syyskuun ensimmäisenä sunnuntaina luen Liitupölyä-kirjaa. Seitsemännen portaan enkelin olen lukenut vuosia sitten, mutta sen tarinat heräävät nyt henkiin uudestaan. McCourt on omaa isääni vuoden vanhempi. Huomaan peilaavani McCourtin kokemuksia isäni kertomiin elämäntarinoihin. McCourt on ehtinyt sulatella opettajuuttaan vuosikymmeniä ennen kuin hän on julkaissut tarinoitaan. Se näkyy ja tuntuu. Teksti on uskottavaa.

Sivulta 27.....

noreply@blogger.com (Anne H) — Sun, 19 Aug 2007 18:15:00 +0000

Olin enemmän kuin opettaja. Ja vähemmän. - sanoo McCourt, ja jatkaa

High schoolissa ollaan vääpeleitä, rabbeja, olkapäitä joita vasten voi itkeä, kurinpitäjiä, laulajia, alemman tason tieteenharjoittajia, virkamiehiä, erotuomareita, klovneja, opinto-ohjaajia, pukeutumispoliiseja, orkesterinjohtajia, apologeettoja, filosofeja, kollaboraattoreita, steppaajia, poliitikkoja, terapeutteja, narreja, liikennepoliiseja, pappeja, äiti-isä-veli-sisko-setä-tätejä, kirjanpitäjiä, kriitikoita, psykologeja, viimeisiä oljenkorsia.

Tuon klovnin ja erotuomarin voin itse allekirjoittaa omassa työssäni alakoulun erityisopettajana ihan joka päivä. Mutta voiko joku kertoa minulle mikä on apologeetta tai kollaboraattori?

Liitupölyä

noreply@blogger.com (Anne H) — Sun, 19 Aug 2007 17:09:00 +0000

ILOA, TEHOA, TAITOA -kurssi alkaa kirjakeskustelut!

Koulu pyörähti käyntiin ja nyt on juuri oikea hetki ottaa käteen kirjallisuuspiirimme uusi yhteinen kirja:
Frank McCourtin Liitupölyä.

Onko meidän kotimaisessa koulumaailmassamme yhteyksiä McCourtin amerikkalaiseen arkeen?
Kirjaudu blogiin ja kirjoita rohkeasti oma mielipiteesi.