Kirjallisuuskeskustelua ja liitupölyä

Hei,
Nyt, kun liitupöly työssä on jo saanut sormen päät halkeilemaan kuivuudesta, ymmärrän kirjallisuuskeskustelun syvemmän merkityksen!
Aloitin Liitupölyn vasta pari viikkoa sitten, alku oli riemastuttava ja olin aivan samaa mieltä Jari Tervon kanssa siitä, että kun ei itketä, niin naurattaa ja toisin päin!
Jossain välissä, kun olin jo ehtinyt vinkata kirjaa monille ystävilleni, kauhu iski. Kirjahan jäi jauhamaan paikoilleen ja minusta tuntui, että höh, mikä tämä juttu oikein on. Ukkohan on oikea nuhjake! Ajattelin, että vika on minussa, mutta nyt huomaan, että teillä on ollut samanmoisia kokemuksia. Onneksi jatkoin lukemista.
Kirja jämäköityy loppua kohden ja McCourtin sanoma selkiytyy, joten kahlatkaa vaan viimeiseen sivuun saakka. Tarinan kerrontaa ja oman itsen peilaamista, mutta Liitupöly on mielestäni kaunis kasvutarina McCourtin elämästä ja oman opettajuuden löytymisestä.
Sivun 269 yläosassa Frank McCourt kokee yhden tähtihetkistänsä opettajana. Luulen, että kaikki me tiedämme tuon hetken riemun.

Anne O.

Pölyä...

Minulle kävi myös niin, että alku oli kivaa ja oli mukava lukea (epäonnistujan) opettajakokemuksista. Mutta pikkuhiljaa se kävi aika tylsäksi, joten Liitupölyä pölyttyy toistaiseksi yöpöytäni alla. Jos kirja sieltä vielä nousee käsiini, se voi olla teidän innostavien viestien ansiota...

Kokeilen onneani niin kuin Frank

Olin hurmaantunut Seitsemännen portaan enkelistä ja pidin siedettävänä Amerikan ihmemaata ("ihan kiva"). Liitupöly on vähän siltä väliltä. Aluksi pidin kirjasta kovasti ja ahmin. Jossain vaiheessa alkoi tuntua, että Frank McC on omaksunut amerikkalaisen kirjoitustavan huonoja puolia, ei niitä parhaita. Tuli mieleen Valittujen Palojen "Minä olen Jussin" -maksa -jutut. Eli liika henkilöllistäminen, jos ymmärrätte, mitä tarkoitan. Tietenkin ihmiset ja heidän tarinansa ovat kiinnostavia, niistähän kirjat tehdään. Jotenkin vain kirjassa oli liian paljon tavallaan liian samanlaisia juttuja oppilaista. Olisin itse asiassa ollut kiinnostuneempi lukemaan enemmän itse kirjailijan elämästä. Mutta ehkä hän säästelee omaa tarinaansa seuraavaan kirjaan. Kaikestä murinasta huolimatta plussan puolella oli lukukokemus.

Jauhamista

Minustakin alun erittäin hauskojen opettamiskokemusten jälkeen tarina alkaa junnata paikallaan. Aluksi naureskelin opettajan huomioille siitä, mitä tunnilla saattaa tapahtua. Tunnistan itseni samanlaiseksi tarinankertojaksi, varsinkin silloin, kun normaali työskentely alkaa tympiä.

Kun kirjailijan esittelemät tunnit vyöryvät ohi tajuntani aika samanoloisina, huomaan välttäväni kirjan esilleottamista. Huomaan olevani kuin opettamani oppilaat, jotka eivät saa kirjaa luettua loppuun. Enköhän tästä taas piristy! Terveisin Virpi Kangaspunta

Oman elämänsä ajelehtija?

Olen samaa mieltä TildaK:n kanssa siitä, että tarina vaikuttaa uskottavalta. Mielestäni se tähänastisen lukemisen peruteella on kuitenkin kovin ankea. Tuntuu, että asiat vain tapahtuvat päähenkilölle eikä hänellä ole voimaa/kiinnostusta yrittää vaikuttaa niihin. Onko opettaminen muka oikeasti noin mahdotonta? Miksi kaikki asiat pitää peilata omaan taustaan (irlantilaisuus/katolisuus)? Uskon, että tämä teos on hyvää ja hyvin tehtyä kirjallisuutta, mutta siinä on myös vähän jauhamisen/ jankkaamisen makua. Tanhutaan edestakaisin eikä päästä puusta pitkään...(Anteeksi, Frank McCourt...)

Harmaana syyskuun ensimmäisenä sunnuntaina luen Liitupölyä-kirjaa. Seitsemännen portaan enkelin olen lukenut vuosia sitten, mutta sen tarinat heräävät nyt henkiin uudestaan. McCourt on omaa isääni vuoden vanhempi. Huomaan peilaavani McCourtin kokemuksia isäni kertomiin elämäntarinoihin. McCourt on ehtinyt sulatella opettajuuttaan vuosikymmeniä ennen kuin hän on julkaissut tarinoitaan. Se näkyy ja tuntuu. Teksti on uskottavaa.