Hei,
Nyt, kun liitupöly työssä on jo saanut sormen päät halkeilemaan kuivuudesta, ymmärrän kirjallisuuskeskustelun syvemmän merkityksen!
Aloitin Liitupölyn vasta pari viikkoa sitten, alku oli riemastuttava ja olin aivan samaa mieltä Jari Tervon kanssa siitä, että kun ei itketä, niin naurattaa ja toisin päin!
Jossain välissä, kun olin jo ehtinyt vinkata kirjaa monille ystävilleni, kauhu iski. Kirjahan jäi jauhamaan paikoilleen ja minusta tuntui, että höh, mikä tämä juttu oikein on. Ukkohan on oikea nuhjake! Ajattelin, että vika on minussa, mutta nyt huomaan, että teillä on ollut samanmoisia kokemuksia. Onneksi jatkoin lukemista.
Kirja jämäköityy loppua kohden ja McCourtin sanoma selkiytyy, joten kahlatkaa vaan viimeiseen sivuun saakka. Tarinan kerrontaa ja oman itsen peilaamista, mutta Liitupöly on mielestäni kaunis kasvutarina McCourtin elämästä ja oman opettajuuden löytymisestä.
Sivun 269 yläosassa Frank McCourt kokee yhden tähtihetkistänsä opettajana. Luulen, että kaikki me tiedämme tuon hetken riemun.
Anne O.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
Luin Liitupölyä kirjan kesällä ja vähän ihmettelin, kun kaikki niin suitsuttivat sen ihanuutta. Seitsemännen portaan enkelin suorastaan ahmin, Amerikan ihmemaakin menetteli, mutta tämä Liitupölyä meinasi jo jäädä pölyttymään yöpöydälleni. Loistava kertojahan McCourt on, mutta jotenkin tarina ei kulje. Samankaltaiset tarinat, omien kokemusten kelaaminen ja vetoaminen kaikessa irlantilaisuuteen tai katolilaisuuteen eivät enää minuun uppoa. Olisi mielenkiintoista lukea, minkälaisia muita aiheita kirjailijalla on kuin omat kokemukset...
Lähetä kommentti