Liidut pölyttyvät edelleen

Liidut jäivät pölyttymään yöpöydän viereen. En saanut tätäkään McCourtia luettua. Jokin tässä tökkii taas pahan kerran. Ehkä se on tuo lauseitten monimutkaisuus ja töksähtely. "Siellä istuttiin puoliympyrässä vastapäätä Henryä, joka raapusti kaiken aikaa muistikirjaansa ja nyökkäili aika ajoin."- Ajatus tästä käy ilmi mutta minun lukutyylilleni tämä on tervanjuontia. Onko vika käännöksessä?
Seppo

Liitupölyä lomallakin

Minäkin tartuin kirjaan lomalla. Enpä tiedä, onko Liitupölyä juuri parasta lomalukemista, kun yrittää vimmaisesti päästä irti kouluarjesta. Päätin kuitenkin lukea kirjan ja vielä alkuperäiskielellä ja se olikin oiva päätös. Kieli on mielestäni oikein herkullista. Tarina lähtee alun tahmeuden jälkeen eteenpäin ja vaikka ajoittain vähän junnaakin paikoillaan, on kirja ollut ihan miellyttävä lukukokemus. Kuten moni muukin lukija on jo todennut, ei tämä teos yllä aivan samaan kuin kirjailijan aiemmat omaelämänkerralliset romaanit.

Joku täällä jo ihmettelikin sitä, miten ihmeessä McCourt oikein saa tavoitteet opetuksessaan täytettyä, jos tunnit ovat vain kertomuksia opettajan omasta elämästä. Me suomalaiset opettajat saamme toteuttaa täällä opetussuunnitelmaa varsin vapaasti ja silti tavoitteisiin pääsemme ainakin kohtuullisen hyvin. Amerikkalaiset kollegamme ovat tietääkseni kovasti tarkkailun alla. Olen amerikkalaisessa koulussa opettajana olevalta ystävältäni kuullut, että rehtorit mm. tekevät pistotarkastuksia luokkiin ja vaativat joka viikon aluksi tarkat tuntisuunnitelmat nähtäväksi etukäteen. Eipä taida olla opettajan ammattitaidon arvostus aivan samaa luokkaa kuin meillä täällä. Sama viesti välittyy kyllä mielestäni myös Liitupölyä-kirjassa. McCourt itse mielestäni kokee epäonnistumisia juuri siinä, ettei saa pidettyä "oikeanlaisia oppitunteja". Hän tietää, että saa kontaktin oppilaisiin tarinoidensa kautta, mutta opetuksen sisällön ulkoapäin määrätyt tavoitteet eivät täyty. Tämä häiritsee ainakin nuorta Frankia ja on kaiketi syynä myös muutamaan työsuhteen loppumiseen.

Erikoisia ovat myös McCourtin kuvaukset vanhempien kohtaamisesta. Onneksi oma työarki ei ole tuollaista vaikka kyllä toki samaistumisen paikkojakin löytyy.

Liitupölystä

Joululoman aikana sain vihdoin viimein luettua Liitupölyn. Luin ja viihdyin - yllätyksekseni lopulta suorastaan ahmaisin yöpöydälläni pölyyntyneen kirjan kahdessa päivässä. McCourt kirjoittaa lämpimästi ja pitää oppilaistaan, kaikesta opettamisen vaivasta huolimatta. Sellaista tekstiä on mukava lukea. Yläkoulun äidinkielen ja kirjallisuuden opettajalle tekstistä löytyi myös monta samaistumiskohtaa.

Siitä kuitenkin huolestuin, että McCourt näki itsensä niin vahvasti oppilaiden "liittolaisena" ja nimenomaan näiden vanhempia vastaan. En voi millään uskoa, että tämänkaltainen näkemys voisi nykypäivänä (suomalaisessa) koulumaailmassa toimia! Lasten kasvatushan on yhteistyötä kodin kanssa! Olisin myös itse äitinä äärimmäisen loukkaantunut ja kokisin hyvin negatiivisena, mikäli omien lasteni opettajat ajattelisivat McCourtin tavoin.

Kaikkea sitä keksitäänkin

Tällaisia hauskoja kirjallisuusaiheisia tuoleja oli rakenneltu Yhdysvalloissa.

Niitä myytiin Concordin kirjaston lastenosaston kirjavalikoiman monipuolistamiseksi.

Ehkäpä kirjallisuudenopetukseenkin tulisi vähemmän liitupölyn makua, jota mielestäni kirja tarjosi aivan hulvattoman hauskalla tavalla. Opettajan haahuilu oli kerrassaan mukaansatampaavaa! Nauroin ihan kippurassa.

Opettajan ammatillisesta kasvusta

Pitkin syksyä silloin tällöin kirjastossa käydessäni yritin saada käsiini tätä McCourtin kirjaa. Viimein muutamia viikkoja sitten sain sen vihdoin lainatuksi. Lukuinnokkuuteni oli kuitenkin tahmeaa. Luulin, että se johtuu omasta keskittymättömyydestäni, koska en päässyt lukukokemuksessani imuun. Mutta muillakin on siis samanlaisia lukukokemuksia. Kahlasin kirjan läpi. Loppua kohti se parani. Mietin, millainen opettaja on kyseessä? Olenko minä tällainen? Miksi en ole? Ja miten minä opetan? Tai millainen on minun oppimiskäsitykseni?

Opetan alaluokilla ja lukemaan oppiminen on oppilaista hyvin innostavaa eikä vastaväitteitä juuri tule. Lisäksi luokanopettajana opetan kaikkia aineita. En siis vain esimerkiksi äidinkieltä yläkoulussa. En voi siis sanoa, että kirjan tapahtumat olivat liian lähellä omaa työtäni. Päin vastoin. Ne eivät ehkä koskettaneet minua juuri lainkaan. Mietin myös mikä merkitys opetussuunnitelmalla on? Jos opetuksen antaisi vapaasti virrata niin kuin McCourt kirjassaan esittää, miten pääsisin tavoitteeseen? En ole ollenkaan niin luova ja avoin suhteessa opetukseeni kuin McCourt on. Ehkä minulla olisi kuitenkin vielä varaa ottaa vastaan enemmän luokkatilanteessa ja elää hetken mukaan. Minun opettajana täytyy tietää suunta ja tavoite, keinot voivat olla erilaiset.

Kirjan loppupuolella kysymykset äidinkielen luovan kirjoittamisen arvioinnista herättivät minutkin ajattelemaan arvioinnin merkitykstä, onhan tämän kirjallisuuskeskustelun jälkeen tarkoitukseni miettiä oppilaiden jouluista välitiedotetta. Voin kertoa, että itselläni kohta "Lukee lastenkirjoja" on vaikea arvioida. Riittääkö se, että on kuunnellut muiden esityksiä ja kaivanut ehkä yhden kirjan nenänsä alle , mutta muutoin ehkä ajatellut itsekseen omaa elämäänsä ja suhteuttanut näin kirjojen kokemuksia oman elämänsä tarinaan? Vai arvioinko vain luettujen kirjojen määrää?

Pia-Riitta

lopultakin kirjoittamassa

Jo Heinolassa kuulin jonkun sanovan, että Liitupölyä-kirja oli jäänyt kesken. Minulle kävi samoin. Aloitin sen ja teksti vaikutti ihan kiinnostavalta. Siinä on monia upeita kohtia, esim. poissaoloselityksistä. Se on kuitenkin liian lähellä jokapäiväistä arkea. Luen kirjoja illalla saadakseni uusia virikkeitä ja irtaantuakseni työstä. Siihen Liitupölyä ei käy. kirjana se on hyvä.

Kirjallisuuskeskustelua ja liitupölyä

Hei,
Nyt, kun liitupöly työssä on jo saanut sormen päät halkeilemaan kuivuudesta, ymmärrän kirjallisuuskeskustelun syvemmän merkityksen!
Aloitin Liitupölyn vasta pari viikkoa sitten, alku oli riemastuttava ja olin aivan samaa mieltä Jari Tervon kanssa siitä, että kun ei itketä, niin naurattaa ja toisin päin!
Jossain välissä, kun olin jo ehtinyt vinkata kirjaa monille ystävilleni, kauhu iski. Kirjahan jäi jauhamaan paikoilleen ja minusta tuntui, että höh, mikä tämä juttu oikein on. Ukkohan on oikea nuhjake! Ajattelin, että vika on minussa, mutta nyt huomaan, että teillä on ollut samanmoisia kokemuksia. Onneksi jatkoin lukemista.
Kirja jämäköityy loppua kohden ja McCourtin sanoma selkiytyy, joten kahlatkaa vaan viimeiseen sivuun saakka. Tarinan kerrontaa ja oman itsen peilaamista, mutta Liitupöly on mielestäni kaunis kasvutarina McCourtin elämästä ja oman opettajuuden löytymisestä.
Sivun 269 yläosassa Frank McCourt kokee yhden tähtihetkistänsä opettajana. Luulen, että kaikki me tiedämme tuon hetken riemun.

Anne O.